Kenellä vastuu rakentamisen laadusta ja kuka sen haluaa?

Kuvittele mielessäsi tulevaisuuden rakennus. Se voi olla mikä tahansa – vaikka toimistorakennus tai oma kotisi. Sulje silmäsi ja mieti nyt. Toiko ajatusleikki mieleesi älykkään talon, jossa tekniset ratkaisut ja uusiutuvien energioiden käyttö oli modernin arkkitehtuurin kanssa hiottu huippuunsa? Jäikö ajatuksesta kokonaan pois terveydelle suotuisa rakennus, joka on rakennettu teknisesti oikein, kiireettömästi ja taloudellisen maksimoinnin sijaan tavoiteltu pitkäikäistä ja terveellistä rakennettua ympäristöä tuleville vuosikymmenille? Ei hätää, et varmasti ollut ainoa. Jotta kääntäisimme kuitenkin tavoitteet ensisijaisesti terveelliselle ympäristölle, tulee meidän ymmärtää rakentamisen historiaa ja nykyhetkeä sekä osata paikantaa ketjun heikot lenkit ja muokata toimintatapojamme sekä tahtotilaa.

Määräyksistä asetukseen

Rakenteiden kosteusteknistä toimivuutta ohjaamaan on laadittu jo vuonna 1975 yksisivuinen Suomen rakentamismääräyskokoelman osa C2, joka sen lyhykäisyydessään todettiin ja voidaan yhä todeta olleen aivan liian suppea. Määräystä päivitettiin vuonna 1999, jolloin sisältö laajeni jo 11 sivua kattavaksi määräyksiksi ja ohjeiksi. Näin jälkikäteen on kuitenkin helppo todeta, ettei noiden vuosien rakentamisen laatua voida kehua, joten määräyksissä, ohjeissa ja niiden ymmärryksessä lienee olleen puutteita.

Vuoden 2018 alusta lähtien on vanhoista rakennusmääräyksistä siirrytty astetta voimakkaampaan muotoon, kun C2 siirtyi historiaan ja voimaan astui 1.1.2018 velvoittavampi uudis- ja korjausrakentamista koskeva uusi asetus 782/2017 (Ympäristöministeriön asetus rakennusten kosteusteknisestä toimivuudesta).

Vasta tulevaisuus näyttää asetuksien voiman ja niiden kattavuuden, mutta parempaan suuntaan ollaan jo menossa, sillä edellisvuoden aikana saatiin esim. rakennustyömaille kosteuskoordinaattorit. Kosteuskoordinaattorin tehtävänä on valvoa kosteudenhallinnan toteutumista koko rakennushankkeen ajan. Tässäkin ketjussa voidaan nyt jo nähdä olevan puutteita ja etenkin mahdollisuuksia oikomiseen, mutta aineksia parempaan on jo paljon ja tästä on hyvä lähteä tarkentamaan nykyajatusta.

Oppi pääsee unohtumaan

Laadukkaasta rakennusalan koulutuksesta huolimatta rakennustyömailla pääsee yhä tapahtumaan suuriakin virheitä, joista ei voida aina edes syyttää puutteellisia määräyksiä/asetuksia. Osittain määräykset eivät kata kaikkea tarvittavaa, jolloin ymmärrykselle ja ajattelulle tulisi antaa sijaa.

’Etenkin pientalorakentamisessa rakenteiden kuivumiselle ei jätetä tarpeeksi aikaa. Usein betonivalun päältä unohtuu hioa sementtiliima pois, jolloin kuivuminen on hitaampaa eikä sitä osata tai muisteta ottaa huomioon, kun aikataulutetaan jo seuraavia toimenpiteitä’, kertoo Raksystems Insinööritoimisto Oy:n johtava asiantuntija Matti Kaijomaa.

’Koska samaan aikaan rakennusmääräyksissä ei ole määritelty esim. pakolliseksi porareikämittauksia lattiarakenteeseen sen kuivumisen varmistamiseksi ja usein jopa pintakosteudentunnistimellakin tehdyt tutkimukset unohtuvat, on meillä valmiina piilevä pommi, Kaijomaa jatkaa.

Kosteus on yksi suurimmista rakennustyömaan ongelmista, johon ei vielä nykyaikanakaan osata kiinnittää tarpeeksi huomiota. Kuivumisolosuhteet ovat erittäin tärkeät; sisälämpötilan tulisi olla n. 20 °C ja suhteellinen kosteusprosentti 60 tai alle. Useimmiten rakennuksen sisälämpötila jää reippaasti alle vaadittavan, jolloin kuivuminen kestää odotettua pidempään.

Rakentaminen ei ole helppoa

Yhtä lailla isoilla rakennustyömailla on laadussa parantamisen varaa. Kun omakotitalon rakennustyömaalla yleisimmin vastuussa on itse tuleva kodin asuja, isoilla rakennustyömailla lopullisen vastuun kantaa monesti rakennusliike. Isot rakennusliikkeet pilkkovat urakat niin pieniksi kokonaisuuksiksi, että kokonaisvastuu pääsee hukkumaan. Työmaalla jokainen vastaa omasta alueestaan ja kommunikointi ontuu. Valvonta pidetään minimissä – jopa parissa tunnissa viikkotasolla. Siinä ajassa ei ole mikään ihme, mikäli valvontapöytäkirjat jäävät tekemättä eikä kukaan ole katsomassa päältä, että kaikki menee suunnitellusti oikein.

’Riittävällä ja ammattitaitoisella valvonnalla voidaan pelastaa paljon. Kun yksi rakennusmies jättää oman hommansa puolitiehen tai toteuttaa tehtävänsä ohjeistusta vastaan, ei seuraava tekijä ole asiasta tietoinen. Valvojan tehtävä on huomata poikkeamat ja tuoda ne ajoissa esille, jotta niihin ehditään reagoimaan, Matti Kaijomaa tarkentaa.

Ehyen kokonaisuuden saaminen ei ole helppoa. Jokaisen tekijän tulee olla asiantuntija aina arkkitehdistä lopputarkastajaan. Tällöin minimoidaan virheet. Yhä nykyään asennetaan esim. muovimattoja isoihin kiinteistöihin, mutta unohdetaan niiden liimojen aiheuttamat terveyshaitat. Sisäilma-asiat ovat nykyaikana vielä useimmiten vaikeuksia tuottavia ja niissä tulisikin olla erityisen valppaana.

Yksi 2000-luvun ongelmakohtia rakentamisessa on myös rakenteiden ilmatiiveys. Terveydelle haitallisen radonkaasun estämiseksi huoneilmaan on laadittu useita eri tapoja joita tulisi noudattaa. Esim. lattia- ja seinärakenteen radontiiveys tulisi olla korkealuokkaista, jolloin voidaan estää radonin sekä maaperän hajujen ja mikrobien pääsy sitä kautta rakennuksen sisäilmaan. Mutta tämä lämpökameralla ja merkkiaineella tutkittava rakennusvirhe on yhä valitettavan yleinen ja johtunee kiireestä ja tietämättömyydestä.

Taloudellisuus ennen kaikkea

Kiire – se nykyajan perisynti. Sitä emme kuitenkaan voi syyttää yksinään rakentamisen huonosta laadusta. Rakennustyömaiden aikataulussa valmistumisesta maksettavat työntekijöiden rahalliset bonukset ruokkivat myös huonoa laatua, sillä raha varmasti kutkuttaa työntekijöiden mielissä, joten löytänemme syytä myös juuri rahasta.

Bisnesmaailmassa taloudellinen kannattavuus on korkea-arvoista. Koska valvonta ei ole rakennusta konkreettisesti pystyssä pitävä betonielementti tai käytännöllinen tekninen laite, koetaan etenkin valvonta yhä nykyään erittäin turhaksi taloudelliseksi satsauksesi, vaikka se on yksi laadukkaan rakentamisen peruspilareista.

Kolmanneksi syntipukiksi voidaan nostaa urakoiden pilkkominen niin pieneen kuin mahdollista, joka johtaa kadonneeseen kokonaisuuteen ja kokonaisvastuuseen. Vastuu on tällöin häilyvää ja helposti välteltävissä olevaa.

Mitä jää tehtäväksi?

Kaikki edellytykset hyvään ja laadukkaaseen rakentamiseen on käsissämme. Määräykset on juuri päivitetty, koulutus on korkeatasoista ja tutkimus erinomaista sekä ymmärrämme menneiden vuosikymmenten rakentamistapojen hyvät ja huonot kohdat mutta tahtotila, toteutus ja kiire sekä raha vievät tekemistämme toisaalle.

’Lisäksi luulen, että emme ehkä yhteiskuntana vielä hallitse ja tunne kaikkia – etenkin sisäilmaongelmiin liittyviä – tekijöitä tarpeeksi tarkasti, jotta osaisimme ottaa kaiken huomioon nykyajan rakentamisessa sekä vanhoja rakennuksia tutkiessamme. Ihmiset sairastuvat sisäilmaongelmille erittäin vaihtelevasti ja raja-arvot ovatkin yksi tulevaisuuden kompastuskivistämme’, Kaijomaa lopettaa.

Rakennusmaailman arvomaailman tulee muuttua ja tutkimuksen mentävä eteenpäin, mutta ennen kaikkea vastuu pitää olla selkeästi jollain ja siitä tulee myös pitää kiinni.