Rakennusmääräykset, rakentajan riesa vai laadun tae?

Rakennusmääräykset ja ohjeet varmistavat, että rakennus on terveellinen, turvallinen ja kestävä. Ilman ohjeistusta ja sääntelyä tai rakentamisen valvontaa on olemassa riski, että lopputulos on ihan muuta. Johtuvatko mahdolliset rakennuksissa ilmenevät virheet rakennusmääräysten ja ohjeiden puutteesta, vai maankäyttö- ja rakennuslain löysyydestä? Vai kenties siitä, että lakia tai rakennusmääräyksiä ja ohjeita ei noudateta?

Rakennusmääräysten kehitys

Ensimmäiset rakennusmääräykset julkaistiin Suomen rakentamismääräyskokoelmassa vuonna 1976. Sitä ennen löytyi RT-kortteja jo vuodelta 1943, mm. puurakennusten kellareiden rakentamisesta. Kyseinen Suomen arkkitehtiliiton laatima ja Rakennusstandarditoimikunnan hyväksymä kortti ei ollut kovin monen kyseisen aikakauden pientalon kellarin rakentamisen ohjenuorana.

1960–1970-luvuilla asumisen tarpeiden kasvu johti siihen, että taloja alettiin suunnitella yhä enemmän. Rakennuksiin alettiin rakentaa muun muassa märkätiloja sisälle ja LVIS-tekniikka yleistyi. Markkinoille tuli myös uusia rakennusmateriaaleja, joita ei välttämättä osattu käyttää oikein. Muun muassa mineraalivillalla lämmöneristettyjä rakenteita tehtiin ilman höyrynsulkuja, mikä jälkikäteen on huomattu riskialttiiksi ratkaisuksi.

Ensimmäinen veden- ja kosteudeneristyksiä koskeva määräys tuli voimaan vasta vuonna 1976. Sen laajuus oli kokonainen A4-sivu. Vuonna 1999 astui voimaan uusi RakMK/C2, jossa asioita oli käsitelty jo aivan eri tarkkuudella.

Rakennusvirhe vai rakennusajankohdalle tyypillinen rakenne?

Muun muassa vanhan talon asuntokaupan jälkeisissä riidoissa usein pohditaan, milloin on kyseessä rakennusvirhe ja milloin taas rakentamisen ajankohdalle yleinen rakenne. Kautta aikojen rakentamisessa on käynyt niin, että rakennusajankohtana hyväksi havaittu ja viranomaisten hyväksymä rakenne onkin todettu jälkikäteen toimimattomaksi, joten sen käytöstä on ajan mittaan luovuttu.

Tyypillinen esimerkki tällaisesta rakenteesta on niin sanottu valesokkeli tai piilosokkeli, jota käytettiin tyypillisesti vuosina 1965–1985 puurunkoisten pientalojen perustusten ja ulkoseinän liitosratkaisuna. Tässä ratkaisussa puurunko lähtee julkisivuverhouksen alareunaa alempaa ja joskus myös ympäröivää maanpintaa alempaa, jolloin rakenne on altis kosteusvaurioille. Vuonna 1997 Ympäristöministeriön julkaisemassa kuntotutkimusoppaassa rakenne julistettiin riskirakenteeksi.

Varsinaisesti rakennusvirheenä valesokkelirakennetta ei voida pitää, sillä se on kuitenkin aikansa suunnitteluohjeiden mukainen ja rakennusvalvontaviranomaisten hyväksymä. Sen sijaan rakenteen riskialttius pitää tiedostaa ja viimeistään asuntokaupan yhteydessä rakenteen kunto on syytä selvittää perusteellisesti rakennetta avaamalla.

Maankäyttö- ja rakennuslaki velvoittaa pientalorakentajaa

Tänä päivänä rakentamista ylimpänä ohjaa 1.1.2000 voimaan tullut Maankäyttö- ja rakennuslaki, joka koskee alueiden suunnittelua, käyttöä ja rakentamista. Lain tavoitteena on järjestää alueiden käyttö ja rakentaminen niin, että siinä luodaan edellytykset hyvälle elinympäristölle sekä edistetään ekologisesti, taloudellisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävää kehitystä. Tavoitteena on myös turvata jokaisen osallistumismahdollisuus asioiden valmisteluun, suunnittelun laatu ja vuorovaikutteisuus, asiantuntemuksen monipuolisuus sekä avoin tiedottaminen.

Laki määrittelee myös vastuualueita: esimerkiksi 119 §:n mukaan rakennushankkeeseen ryhtyvän on huolehdittava siitä, että rakennus suunnitellaan ja rakennetaan rakentamista koskevien säännösten ja määräysten sekä myönnetyn luvan mukaisesti. Rakennushankkeeseen ryhtyvällä on oltava hankkeen vaativuus huomioon ottaen riittävät edellytykset projektin toteuttamiseen. Rakennushankkeeseen ryhtyvän on huolehdittava myös siitä, että urakassa on kelpoisuusvaatimukset täyttävät suunnittelijat ja työnjohtajat ja että muillakin rakennusprojektissa toimivilla on heidän tehtäviensä vaativuus huomioon otettuna riittävä asiantuntemus ja ammattitaito. Pientalon rakentamiseen ryhtyvä on yleensä täysin maallikko rakennusasioissa, mitä moni ei tiedosta.

Suomen rakentamismääräyskokoelma koskee lähinnä uusia rakennuksia

Maankäyttö- ja rakennuslaissa määritellään siis rakentamista koskevat yleiset edellytykset, olennaiset tekniset vaatimukset sekä rakentamisen lupamenettely ja viranomaisvalvonta. Tarkemmat rakentamista koskevat säännökset ja ohjeet on koottu Suomen rakentamismääräyskokoelmaan, jota ylläpitää Ympäristöministeriö. Asetuksena annetut ja Suomen rakentamismääräyskokoelmaan kootut rakentamista koskevat säännökset ovat velvoittavia.

Rakentamismääräyskokoelman määräykset ovat perinteisesti koskeneet uuden rakennuksen rakentamista. Rakennuksen korjaus- ja muutostyössä määräyksiä on sovellettu vain siltä osin kuin remontin laatu ja laajuus sekä rakennuksen tai sen osan mahdollisesti muutettava käyttötapa ovat edellyttäneet. Rakentamista koskevien määräysten soveltaminen on tarkoitettu joustavaksi siten kuin se rakennuksen ominaisuudet ja erityispiirteet huomioon ottaen on mahdollista.

Rakentamismääräyskokoelmassa annetaan määräyksiä muun muassa lämmöneristämisestä, veden- ja kosteudeneristämisestä, ilmanvaihdosta, vesi- ja viemärilaitteistoista, palo- ja käyttöturvallisuudesta sekä energiataloudesta.

Hyvä rakennustapa, mitä se on?

Maankäyttö- ja rakennuslaki edellyttää, että rakentamisessa noudatetaan hyvää rakennustapaa. Laki ei kuitenkaan määrittele virallisesti, mitä tämä käytännössä tarkoittaa. Varsinkin riitatilanteessa osapuolilla on monesti hyvin poikkeavat näkemykset hyvän rakennustavan kriteereistä. Yleisesti voisi ajatella, että rakentamisessa on silloin noudatettu Maankäyttö- ja rakennuslakia, Suomen rakentamismääräyskokoelman määräyksiä ja ohjeita sekä voimassa olevia RT-kortteja (Rakennustietokortti) ja RYL:n (Rakentamisen yleiset laatuvaatimukset) ohjeita.

Lue alkuperäinen tekstimme Suomela.fi-sivustolla.

Jaa tämä

Jaa tämä: Facebook Jaa tämä: LinkedIn Jaa tämä: Twitter Jaa tämä: WhatsApp